Yleistä höpinää tuntemuksista

Niin. Homma etenee ja paino tippuu tippumistaan. Nestettä poistetaan hemodialyysissä ja toki myös kroppaa puhdistetaan kuona-aineista. Hemoglobiini on saatu taas yli sadan, joten hengityskin sujuu lähes normaalilla tasolla. Kunto on rapistunut raakasti. 3. viikon sairasloma on muuttunut 3. kuukauden sairasloman kautta 7. kuukauden sairaslomaksi. Fisteli on suunnitteilla käteen, mutta aikaa en ole leikkaukseen vielä saanuy. Näinpä hemodialyysikatetri on kaulassa edelleen, kuten myös PD-katetri mahassa. Usko on ollut koetuksella pitkän aikaa. Kun kunto rapistuu siihen pisteeseen, ettei jaksa nousta sängystä ylös ja matka makuuhuoneesta keittioon tuntuu 20 kilometriltä, henki loppuu ja ahdistaa, ei enää naurata. Pitkään jo tuntui, että eletään elämän viimeisiä päiviä. Ennen kovanakin jätkänä itseään pitänyt mies ahdistuu, antaa periksi ja odottaa vaan, mitä huominen aamu tullessaan tuo. Onneksi Suomessa on hyvä terveydenhuolto. Hehän minutkin taas jaloilleen nostivat, kun omat voimat eivät riittäneet.

Eli nyt taas taistellaan. Sen verran on voimia palautunut, että itsekin voi taisteluun osallistua. Se on hyvä asia. Kiitos siitä TAYS:n henkilökunnalle.

Mutta... Yksi asia on mielessä pyörinyt viime päivät. Nimittäin se, että TAYS:issakin on paljon eri hoitajia. Luonteeltaan ja olemukseltaan erilaisia ihmisiä. Monesti se on vain hyvä asia, kun ihmiset ovat erilaisia, mutta kun hoidetaan ihmistä, joka on siinä vaiheessa sairauttaan, ettei tiedä onko huomista, se ei aina sitä ole. Kun potilas tulee hemohoitoon, ei hänen oloaan ainakaan paranna se,  että hoitaja kovaan ääneen hohhailee, ettei osaa kasata dialyysikonetta. Tai, että kertoo kaikille, ettei nyt oikein hallitse tätä hommaa, vaikka on vuosikaudet työskennellyt osastolla. Ei näin. Ei todellakaan näin.

Itse työskentelen varastossa, jossa teipinleikkaus ja levyjen sahaus kuuluu ammatinkuvaan. Kun tulin töihin varastoon, opettelin salin laitteet, että tiedän ne kuin omat taskuni. Tai no teippileikkurin, sahasta minulla on yli 10 vuoden kokemus rakennuksilta. Ei minulle tullut mieleenkään, että kuukauden, tai jopa vuoden jälkeen selittelisin asiakkaille, että sori, mutta en oikein osaa käyttää varaston laitteita. Saatikka, että näin tehdään sairaalassa, jossa pelastetaan ihmishenkiä.

On aivan käsittämättömän avuton olo, kun hemoglobiini on tippunut lukemiin, ettet saa kunnolla henkeä. Jokainen hemohoito vetää aivan loppuun ja imee kaiket voimat pariksi päiväksi, kunnes taas pitää mennä hemohoitoon ja siihen päälle hoitaja kertoo, ettei nyt oikein hallitse tätä hommaa. Sitä ei saa sanoa potilaalle edes puolileikillään. 

Ensimmäinen ohje, jonka sanoisin lääkärille, tai hoitajalle potilaan kantilta on, että "Kun teet jotain, näyttele edes, että osaat tämän kuin olisit paras alallasi". Jos on epävarma olo, kerro se hoitajakaverillesi jossain sivussa, älä tee sitä potilaan edessä. Moni potilas voi olla henkisesti satakertaa heikommassa kunnossa kuin päällisin puolin näyttää. Monien fyysisten ongelmien jälkeen minäkin olen kokenut pahimmat takaiskut dialyysivaiheessa henkisellä puolella. Potilas on avuton, eikä ymmärrä lääkäreiden monimuotoista lääketiedekieltä. Avoimuus, ystävällisyys ja selkeät ohjeet ja neuvot ovat ainoita asioita, jotka pitävät potilaan mielen kirkkaana tilanteissa, kun epätoivo ja ahdistus iskee päälle. Ei kenenkään kanssa tarvitse tietenkään kaveerata, mutta ystävällisyys ja "tiedän mitä teen" asenne ovat tärkeitä siinä vaiheessa, kun potilas on epätietoisuuden vallassa.

En minä tiedä lukeeko tätä edes kukaan hoitaja.  Toivottavasti lukee ja toivottavasti kukaan ei ota tästä itseensä. Vaikka hoitaja tekee raskasta työtä ja työvuorot musertavat joskus jaksamisen rajamaille, muista, että se potilas saattaa olla henkisesti vielä moninkertaisesti muserrettu. Mukavampaahan hoitajallekin varmaan on, että potilas ajattelee hoitoon tullessaan, että "ahas, tämä mukava hoitaja", eikä "aah, kamalaa kalma 1 ja kalma 3 tänään hoitajana" :)